Ompelemalla olemisen olotilaan

Perjantai-iltapäivällä Maarit kirjoittaa:

Sanon usein haluavani olemisen olotilaan. Se on jotain, jossa alkaa syntyä uutta, kun keho ja mieli saavat levätä myös lepäämisestä. Siksi se on jotain vielä erilaista lepoon ja rentoutumiseen verrattuna, vaikka nekin olemisen olotilaani kuuluvat. Sille täytyy antaa aikansa. Siihen ei siirrytä sormia napsauttamalla tai itseä käskemällä. Enemmänkin itselle mahdollisuuksia suomalla ja tilaa raivaamalla.

Minulla on nyt vaihe, jolloin kaipaan todella olemisen olotilaa. Koska tiedän sen myötä siirtyväni elämässäni seuraavaan vaiheeseen ja löytäväni jälleen luovuuden lähteet. Vedän päiviä kalenteristani yli – yrittäjänä voin niin tehdä. Päätän, etten niinä päivinä vilkuile sähköpostiani (en onnistu siinä koskaan). En aikatauluta menemisiäni, nukun pitkään. Kuuntelen kehoani ja mieltäni, että mitä ne haluaisivat tehdä. En pakota niitä mihinkään. Juuri ja juuri syömään.

Luominen kuuluu vahvasti olemisen olotilaani. Sellainen luominen, joka tuottaa puhtaasti mielihyvää ja jossa ei ajatella taloudellista hyötyä. Minulle se usein liittyy joko kirjoittamiseen tai ompeluun. Vielä jokin aika sitten ompelu oli vahvasti osa työtäni. Silloin suhtautumiseni siihen muuttui. Vaatteiden tekeminen paineen alla ei ollut oma juttuni, vaikka nautinkin siitä, että hää- ja iltapuvut koristivat olohuonettani. Vähitellen olen saanut tämän rakkaan harrastuksen ja suuren ilon lähteen takaisin. Ompelukoneeni ovat tosin viime aikoina saaneet pölyttyä oikein kunnolla kiireiden takia: tarvitsen ompelemiselle aikaa, en osaa tehdä sitä vain jossain siinä välissä.

Tänään se sitten iski. Luovuus, tahto tehdä käsillä. Halu piirtää kaavoja ja ommella. Unelma vaaleanpunaisesta villakangastakista päätti konkretisoitua. Kangaskin kun jo on. Etsin viivoittimet ja kaavapaperin, peruskaavan piirto-ohjeen. Laitoin taustalle ranskankielistä fiilismusaa: Carla Brunia, Edith Piaffia, Paris Comboa, Hôtel  Costes -kokoelmalevyjä. Ompelu vie minut mielikuvissani aina vahvasti Pariisin kortteleihin. Ehkä siksi, että ajattelen sen olevan henkinen kotini. Ja ommellessa olen hyvin läsnä itseni ja ajatusteni kanssa.

Siinä samalla, kun piirsin peruskaavan viivoja ja kaaria, mittasin suorakulmia, alkoi laskeutumiseni olemisen olotilaan. Sinne jonnekin, jossa muistan taas kaiken: kuka minä olen, mikä on minulle tärkeää ja mikä tekee minut onnelliseksi. Tilaan, jossa myös mieleni voi levätä.

En tiedä, valmistuuko tuo takki tämän talven aikana – villakangastakkia tarvitsee onneksi myös pitkään keväällä.  Peruskaavasta on vielä matkaa helman viimeistelyyn. Ensin on kuositeltava kaava, leikattava kangas, kiinnitettävä tukikankaat, päätettävä vuorikankaan väri ja hankittava se. On ommeltava, ehkä purettava ja taas ommeltava. Neulattava. Päätettävä taskujen sijainti ja muoto, ymmärrettävä kauluksen palasien sielunelämää, istutettava hihat (tässä kohdassa kuluu usein monta kuppia kahvia!!), kiinnitettävä vuori, mietittävä napit, taivuteltava konetta ompelemaan paksuun kankaaseen napinlävet ja avattava ne ilman koko takin halkaisua. Ommeltava helma käsin (jota rakastan), kiinnitettävä ”made by Maarit”-label… Ja odotettava riittävän lämmintä ja aurinkoista talvipäivää, jottei upea villa-kashmir-kangas heti ensimmäisenä päivänä kuraannu.

Tätä olen kaivannut, paljon! <3


Maaritin viesti Merjalle maanantai-aamuna:

”Huomenta! Olen aloittanut aamuni joogalla ja luonut mielessäni jo 10 erilaista hametta ja kaksi takkia. Milloin aloitetaan? Mun pitää illalla ehtiä vielä kangaskauppaan…”

Ei syntynyt takkia. Syntyi hame. Ja lisäksi ideoita useasta erilaisesta hameesta – joista ehkä kuulette vielä. Ihana luovuus ja inspiraatio! Tunnen olevani elossa taas…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *