Olisimmeko tehokkaampia, jos olisimme hetkessä läsnä?

Maarit kirjoittaa:

Istuin matkallani Pariisissa monessa eri kahvilassa ja ravintolassa. Usein yksin ja siksi vähän sivummalla. Kirjoitin paljon muistikirjaani ja katselin ympärilleni. Erityisesti seurasin ihmisiä ja heidän käyttäytymistään. Koska en ymmärrä heidän kieltään, pystyin keskittymään vain eleisiin. Heitä seuratessani yksi asia teki minuun erityisen vaikutuksen: heidän tapansa olla tilassa ja keskittyä hyvin intensiivisesti vain omaan pöytäseurueeseensa. He näyttivät olevan täydellisen läsnä hetkessä siitä huolimatta, että sen ulkopuolella stressi ja kiire on varmasti samanlainen kuin muuallakin. Älypuhelimet pysyivät poissa, tarjoilijan kanssakin asioitiin vain hyvin nopeasti, jottei tilanne keskeytyisi. Myös juomat ja ruuat tuntuivat olevat toissijaisessa roolissa: energiat virtasivat niiden yläpuolella. Vieraisiin pöytiin ei vilkuiltu, vaikka joskus salaa niin toivoin… 😉 Huomasin usein hymyileväni noille arroganteille ja itsekkäille pariisilaisille ja ajattelevani: ”Tykkään, tämä on minun paikkani.”

Ei mene viikkoakaan, kun huomaan istuvani kohtaamisessa, jossa läsnäolo on läsnä ensi hetkestä. Siihen tarvitaan aina kaksi tai useampi. Ei riitä, vaikka kuinka itse hengittäisi, jos toisella on kiire pois. Tosin oma hengitys voi tarttua, joten aina kannattaa yrittää. Emme tunne toisiamme entuudestaan, mutta tiedämme, mistä aloittaa. Puheemme poukkoilee tekemisistä – nykyisistä ja aiemmista – arvojen kautta unelmiin ja tulevaisuuden suunnitelmiin. Aika kuluu kuin siivillä, puhelin on unohtunut jonnekin laukun, nälkä mahan pohjalle. Havahdun välillä ajatukseen siitä, että tätä on läsnäolo ja että tämän haluan muistaa.

Miten monesta asiasta ehdimmekään parissa tunnissa puhua, kun pysyimme hetkessä – vaikka puheemme pysytteli kaikkea muuta kuin hetkessä.

Mietin mennyttä vuottani, joka on ollut oppikirjamaisen kiireen ja stressin sävyttämä. Jossa välillä tuntui siltä, että olisi hyvä jättää ainakin verbit kirjoittamatta, niin ehtisi paremmin. Mietin, milloin viimeksi olen itse ollut läsnä tapaamisessa. Keskittynyt kuuntelemaan, malttanut kysyä. Mietin myös, milloin minua on viimeksi bisnestilanteessa pysähdytty kuuntelemaan. Istuttu alas ja laitettu korvat kuunteluasentoon. Ilman, että siinä samalla tekee 30 muuta asiaa ja kiirehtii ajatuksissaan jo seuraavaan tilanteeseen. Ja miltä se tuntuu. Miten monelta väärinymmärykseltä olisikaan vältytty, jos olisi ollut aikaa asettaa sanansa kerralla oikein tai edes korvansa kuunteluasentoon.

Miten paljon enemmän olisi saanut aikaan, jos olisi aina hetkessä läsnä? Kohdannut vastapuolen siellä, missä hän on tai edes puolessa välissä matkaa.

Minulle läsnäolo on pysähtymistä vallitsevan tilanteen äärelle antaen tilanteen viedä sen sijaan, että itse polkisin tahtia. Se on keskittymistä ja rauhoittumista ilman tarvetta katsoa toisiin pöytiin. Se on hidastamista eikä kiirehtimistä, jotta tilanne olisi pian ohi. Luottamusta siihen, että asiat valmistuvat ajallaan, vaikka ei hoppuilisi. Se on tasapainon tunnetta parhaimmillaan, hengittämistä yhtä tahtia edes itsensä kanssa.

Ja minulla on niin ikävä sitä.

Muistan, kun kohtasin läsnäolon voiman töiden tekemisessä tietoisesti ensi kertaa. Sain lyhennettäväksi 30 mekkoa seuraavaksi päiväksi. Sifonkia eli hankalia mitattavia ja käsiteltäviä. Olin paniikissa, koska minulle on helposti ominaista tehdä ensin ja miettiä vasta sitten. Näin itseni korjailevan helmoja koko yön, leikkaavani vinoon, ompelevani vääriä saumoja yhteen, purkavani ja taas ompelevani. Jostain sain silloin ajatuksen, että teen ensin yhden mekon rauhassa miettien valmiiksi ja vasta sen jälkeen tarttun niihin loppuihin. Ripustin mekon henkarissa oven karmiin, katselin sitä kaukaa ja läheltä. Mietin, mikä on riittävän hyvä työnjälki, jonka voisin allekirjoittaa: täydelliseen ei nyt ollut aikaa. Oli jo ilta ja mekkojen piti olla valmiita aamulla. Lopulta keksin toimintatavan. Siihen ensimmäiseen mekkoon meni aikaa reilut puolituntia, loppuihin kuusi minuuttia per helma. Ehdin jopa nukkua normaalit yöunet. Eivätkä käteni tärisseet stressistä mekkoja leikatessani. Itse asiassa: tunsin olevani kuin paraskin Coco Chanel.

Silloin ja yhä kutsun sitä laaduksi. Välillä tuntuu, että olen vain unohtanut tuon tavan tehdä töitä.

Elämällä on tapana antaa vastauksia ja vinkkejä niihin kysymyksiin, joihin on eniten kaivannut vastauksia. Ensin ne ovat vähäeleisiä, vihjailevia. Lopulta ne lyövät vasten kasvoja, jos oivallusta ei ole sitä ennen saavuttanut. Minulle on nyt vihjattu vahvasti, että ratkaisut tiettyihin ongelmiini löytyvät läsnäolosta. Erityisesti siitä, että itse olen läsnä. Pysähtymisestä asioiden äärelle, hengittämisestä ja sen mukanaan tuomista oivalluksista. Tiedän sen olevan vaikeaa: kulttuurimme kannustaa multitaskaamiseen ja kiireiseltä, tehokkaalta näyttämiseen, säheltämiseen. Minä vielä olen niissä niin hyvä!

Ei minulla ole aikaa hidastaa”, ajattelee moni samalla kun unelmoi siitä. Entäs jos siten olemmekin tehokkaampia? Koska teemme kaiken ensimmäisellä kerralla hyvin, ajattelusti. Ehdimme tutkailla eri näkökulmia, ymmärtää tekemäämme. Ilman stressiä, laatuun pyrkien.

Ostaisiko asiakkaasi enemmän, jos hänet kohdatessasi keskittyisit vain hänen tarpeisiin? Vähentyisikö huono omatunto perheen tai ystävien kanssa käytetyn ajan vähäisyydestä, jos olisit siinä hetkessä vain heidän ilman puhelimia ja töiden vuosisuunnitelmia? Toipuisitko elämän rasituksista nopeammin, jos antaisit itsellesi mahdollisuuden ja luvan olla välillä läsnä vain itsesi kanssa?

Kokeillaanko yhdessä, läsnäoloa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *